Työnhakijaa valvotaan, mutta kuka valvoo työpaikkoja? Työnhakuvelvollisuus, seuraamukset ja vastuu Suomessa 2026

Neljä hakemusta kuukaudessa on helppo laskea. Paljon vaikeampaa on osoittaa, kuinka monta kestävää työpaikkaa velvoite tuottaa. Samalla kun työnhakijan toimintaa mitataan määräaikojen ja suoritusten perusteella, rekrytointien toimivuudesta, työnantajien vastuusta ja itse järjestelmän vaikuttavuudesta puhutaan huomattavasti vähemmän. Tämä kirjoitus tarkastelee asiaa myös niiden näkökulmasta, jotka pitävät velvoitteita tarpeellisina.

Olen viime aikoina käynyt poikkeuksellisen paljon keskusteluja suomalaisesta työnhakuvelvollisuudesta. Yksi keskustelu alkoi tahallisella kärjistyksellä: ehdotin, että neljä työhakemusta kuukaudessa pitäisi määrätä kaikille suomalaisille. Myös palkkatyössä oleville, toimitusjohtajille ja kansanedustajille. Jos hakemuksia ei lähetä, palkanmaksu keskeytetään.

Osa piti ajatusta naurettavana. Sitä se olikin. Se oli satiiria. Tarkoitukseni ei ollut ehdottaa oikeaa lakia vaan kokeilla, miten järkevältä sama suorituslogiikka kuulostaa silloin, kun sen kohteena on joku muu kuin työtön.

Vertauksen rajat on kuitenkin sanottava suoraan. Palkka on korvausta tehdystä työstä; työttömyysetuus on laissa säädetty, ehdoiltaan erilainen etuus. Palkan keskeyttäminen ei ole oikeudellisesti sama asia kuin työttömyysetuuden menettäminen. Jos niitä väittäisi samaksi, koko argumentti kaatuisi huonoon vertaukseen. Kysymykseni koskee suhteellisuutta, valtaa ja tuloksia: miksi työnhakijan tekemistä voidaan mitata niin tarkasti, mutta järjestelmän omasta onnistumisesta riittää usein paljon epämääräisempi näyttö?

Tässä kirjoituksessa erotan kolme asiaa, jotka verkkokeskusteluissa menevät helposti sekaisin: mitä laki edellyttää, mitä tutkimus osoittaa ja mitä pidän oikeudenmukaisena. Minun ei tarvitse olla eri mieltä työnhaun tarpeellisuudesta voidakseni arvostella yhtä tiettyä velvoitetta. Vastaavasti työnhakuvelvollisuuden puolustajan ei tarvitse pitää jokaista seuraamusta täydellisenä puolustaakseen etuuksien vastavuoroisuutta.

Mihin neljän hakemuksen vaatimus perustuu?

Työnhakuvelvollisuus ei tarkoita aina täsmälleen samaa kaikille. Työnhakijan suunnitelmassa voidaan pääsääntöisesti edellyttää neljän työmahdollisuuden hakemista kuukaudessa. Velvollisuutta voidaan lain mukaisin edellytyksin alentaa tai jättää asettamatta. Hakemisen tapoja voi olla useampia kuin neljä perinteistä hakemuskirjettä. Sääntöä ei siksi kannata kuvata niin, että jokaisen olisi ehdottomasti lähetettävä neljä samanlaista hakemusta tilanteesta riippumatta.

Vuonna 2026 muutokset kuitenkin tiukensivat järjestelmää. Vuoden alusta myös osa-aikatyössä oleville tuli lähtökohtaisesti neljän työmahdollisuuden kuukausittainen hakuvelvollisuus, jos velvollisuutta ei ole alennettu tai jätetty asettamatta. Viranomaisen haettavaksi osoittama työpaikka muuttui lähtökohtaisesti velvoittavaksi. Maaliskuusta 2026 palveluprosessiin liittyvien moitittavien laiminlyöntien seuraamukset muuttuivat: jo ensimmäisestä voi seurata seitsemän päivän korvaukseton määräaika, ja uusi laiminlyönti 12 kuukauden sisällä voi johtaa kuuden viikon työssäolovelvoitteeseen. Nämä ovat eri asioita kuin esimerkiksi työstä eroamisen tai työstä kieltäytymisen omat seuraamukset. Työmarkkinatori: Näin työnhaku muuttuu vuonna 2026 (avautuu uudessa ikkunassa), Työmarkkinatori: Karenssi (avautuu uudessa ikkunassa).

Vuoden 2024 muutokset ovat oma kokonaisuutensa: työttömyysturvan omavastuuaika piteni, 300 euron suojaosa ja lapsikorotukset poistuivat, ja palkansaajan työssäoloehto piteni 12 kuukauteen sekä muuttui tuloperusteiseksi. Toukokuussa 2026 Kelan työmarkkinatuki ja peruspäiväraha puolestaan korvattiin yleistuella. Muutoksia on tullut useassa erässä, joten keskustelua vääristää helposti se, että eri vuosien sääntöjä niputetaan yhdeksi uudistukseksi. Kela: vuoden 2024 muutokset (avautuu uudessa ikkunassa), Kela: yleistuki (avautuu uudessa ikkunassa).

Työnhakuvelvollisuus on todellinen velvoite, mutta laki ei ole yksi kaikille muuttumaton taulukko. Juuri siksi sen yksilöllinen soveltaminen ja oikeusturva ovat tärkeitä.

Hakemuksen lähettäminen ei ole sama asia kuin työpaikka

Lähdetään perusasiasta, johon moni keskustelukumppani on aivan oikein tarttunut. Työtä ei yleensä saa hakematta. Jos avoimia paikkoja on, työnhaku on välttämätön osa niiden täyttämistä. Hakemisen määrä voi joskus lisätä todennäköisyyttä, että hakija löytää hänelle sopivan työn tai työnantaja löytää osaavan työntekijän.

Tästä ei kuitenkaan seuraa, että jokainen lisähakemus tuottaisi saman hyödyn. Jos insinööri lähettää neljä tarkoituksellista hakemusta tehtäviin, joihin hänen osaamisensa sopii, vaikutus voi olla aivan toinen kuin silloin, jos hän lähettää viimeisenä päivänä neljä hakemusta paikkoihin, joihin hän ei täytä vähimmäisvaatimuksia. Molemmat suoritukset voivat näyttää lukumäärässä samoilta.

Myös työmarkkinoiden kokonaistilanne vaikuttaa. Jos samaan avoimeen paikkaan hakee 200 ihmistä, 199 jää ilman kyseistä työpaikkaa, vaikka jokainen tekisi kaiken oikein. Tätä ei pidä käyttää tekosyynä olla hakematta; se on syy erottaa työnhakijan käyttäytyminen työpaikkojen määrästä ja laadusta. Yksilöllinen aktiivisuus voi parantaa jonkun asemaa kilpailussa, vaikka se ei itsessään synnytä uutta työvoiman kysyntää.

Siksi neljän hakemuksen toteutuminen on toiminnan mittari, ei sellaisenaan vaikuttavuuden mittari. Vaikuttavuus edellyttää tietoa siitä, paransiko juuri velvoite työllistymistä verrattuna tilanteeseen, jossa tukea, neuvontaa tai työnhakua järjestettiin toisin. Kysymys on kausaalinen eikä sitä ratkaista laskemalla viranomaisjärjestelmään merkittyjä suorituksia.

Mutta velvoitteilla on myös näyttöä hyödyistä

Jos kritisoin työnhakuvelvoitetta, minun on otettava vakavasti myös näyttö, joka ei tue omaa ennakkokäsitystäni. Kansainvälisissä tutkimuksissa työttömyysetuuden seuraamusten uhka ja toteutuneet seuraamukset ovat voineet lyhentää työttömyysjaksoja. Sveitsiläiseen aineistoon perustuvassa tutkimuksessa sanktioiden uhka ja toteutus nopeuttivat poistumista työttömyydestä. Tämä on oikea, tärkeä vasta-argumentti väitteelle, ettei valvonnalla olisi mitään vaikutuksia. Lalive, van Ours ja Zweimüller: The Effect of Benefit Sanctions on the Duration of Unemployment (avautuu uudessa ikkunassa).

Mutta vaikutuksen laatu ratkaisee. Etuudelta poistuminen ei välttämättä tarkoita kokoaikaista työtä, eikä nopeampi työllistyminen takaa korkeampaa palkkaa tai pitkää työuraa. Ruotsalaisesta ja saksalaisesta aineistosta tehty tutkimus on tuonut esiin myös heikompaan palkkaan, työaikaan tai työn vakauteen liittyviä vaikutuksia. Saksalaisia toimeentulotuen sanktioita tutkineessa vuoden 2024 artikkelissa tarkasteltiin myös pidemmän aikavälin työn laatua. Näitä tuloksia ei voi siirtää Suomeen sellaisinaan, koska etuusjärjestelmät ja työmarkkinat eroavat. Niitä ei kuitenkaan kannata sivuuttaa. Socio-Economic Review: Persistent or temporary? Effects of social assistance benefit sanctions on employment quality (avautuu uudessa ikkunassa).

Oikea johtopäätös ei siis ole automaattisesti ”sanktiot toimivat” tai ”sanktiot eivät toimi”. Pitää määritellä, mihin tavoitteeseen, millä aikavälillä ja millä kustannuksella. Jos seuraamus nopeuttaa etuudelta poistumista kuukaudella mutta johtaa heikommin palkattuun ja epävakaaseen työhön, asiaa on tarkasteltava useammasta näkökulmasta. Sama pätee päinvastoin: jos hyvin kohdennettu velvoite aidosti tukee pitkäaikaista työllistymistä ilman kohtuuttomia haittoja, se on perustelu velvoitteen säilyttämiselle.

Myös Suomen omaa toimeenpanoa on arvioitu. Valtiontalouden tarkastusvirasto nosti pohjoismaista työvoimapalvelumallia koskevassa tarkastuksessaan esiin kaavamaisuutta, toteutumatta jääneitä palvelukeskusteluja ja ongelmia määrällisen velvoitteen käytännön toteutuksessa. Tulos ei ole satunnaistettu koe, joka todistaisi velvoitteen työllisyysvaikutuksen nollaksi. Se kertoo silti, miksi hyvännäköinen hallinnollinen malli ei automaattisesti ole hyvin toteutettu palvelu. VTV: Pohjoismainen malli johti kaavamaiseen ja tehottomaan työvoimapalveluun (avautuu uudessa ikkunassa).

Työnteko ei aina vapauta työnhaun velvoitteista

Yksi hankalimmista tilanteista on osa-aikatyötä tekevä ihminen. Hän käy töissä, maksaa veroja ja saa palkkaa. Palkkatulo ei välttämättä riitä toimeentuloon, jolloin hän voi saada työttömyysetuutta soviteltuna. Vuoden 2026 säännösten mukaan hänellä voi silti olla lähtökohtainen velvollisuus hakea neljää työmahdollisuutta kuukaudessa. Työmarkkinatori: Näin työnhaku muuttuu vuonna 2026 (avautuu uudessa ikkunassa).

Kelan yleistukea voidaan maksaa palkkatulojen kanssa soviteltuna. Kelan kuvauksen mukaan puolet palkkatulosta vähentää yleistukea, kun muut ehdot otetaan huomioon. Kyse ei ole erillisestä ”soviteltu yleistuki” -etuuslajista vaan yleistuesta, jonka määrä sovitetaan tuloihin. Kela: Yleistuki työttömyyden aikana (avautuu uudessa ikkunassa).

Velvoitteen puolesta voidaan argumentoida, että yhteiskunnan tavoite on saada ihminen halutessaan suurempaan työaikaan ja vähentää etuuksien tarvetta. Tämä ei ole perusteeton ajatus. Silti työnhaun vaatimus voi olla huonosti kohdennettu, jos työntekijä jo odottaa työnantajaltaan lisätunteja, tekee vaihtelevaa vuorotyötä tai asuu alueella, jossa tarjolla on vain lisää samanlaista osa-aikatyötä. Onko järkevää saada kaksi työnantajaa kilpailemaan samasta työntekijästä muutamasta tunnista, jos varsinainen ongelma on kokoaikaisten tehtävien puute?

Esimerkkitilanne, ei todellinen henkilö: palvelualan työntekijä tekee 25 tuntia viikossa kolmessa eri vuorossa. Hän yrittää saada nykyiseltä työnantajaltaan lisää tunteja. Samaan aikaan häneltä edellytetään uusia hakemuksia. Työllisyyden tilastoissa hän on jo työssä, arjessaan työskentelee ja järjestelmässä hänen pitää osoittaa hakevansa lisää. Velvoite voi olla hyödyllinen, jos löytyy parempi työ. Jos ei löydy, rekisteriin kertyy suorituksia ilman muutosta toimeentuloon.

”Minä löysin töitä, mikseivät muutkin?”

Keskusteluissa kerrotaan usein onnistumisista: joku on siirtynyt vuokratöiden kautta vakituiseen työhön, joku on lähettänyt kymmeniä hakemuksia ja työllistynyt, joku on lähtenyt uudelle paikkakunnalle. Nämä ovat arvokkaita kokemuksia, ja niistä voi oppia. On hyvä muistuttaa, että vaihtoehtoisia reittejä työelämään on olemassa.

Ongelma syntyy, jos omasta onnistumisesta tehdään koko väestön sääntö. Yhden ihmisen koulutus, kielitaito, terveys, verkostot, työmarkkina-alue, perhetilanne ja sattuma voivat poiketa ratkaisevasti toisen tilanteesta. Onnistuminen kertoo, että keino voi toimia. Se ei osoita, että keino toimii samalla tavalla kaikille tai että jokainen epäonnistuminen johtuu yrittämisen puutteesta.

Sama kriittinen huomio koskee myös minua. Se, että olen nähnyt byrokratian toimivan huonosti tai kokenut velvoitteiden epäreiluuden, ei yksin todista, että koko järjestelmä olisi kaikkialla tehoton. Henkilökohtaiset kokemukset tekevät ongelmasta näkyvän ja voivat osoittaa menettelyn puutteita. Väestötason johtopäätös tarvitsee väestötason näyttöä.

Vastaavasti olisi liian vahva väite sanoa, että työnhaun määrällä ei ole koskaan vaikutusta. On varmasti tilanteita, joissa useampi hyvin kohdennettu hakemus johtaa myönteiseen lopputulokseen. Kritiikin kohteena on kaavamaisen kuukausikiintiön tarkoituksenmukaisuus erilaisissa tilanteissa — ei työnhakeminen itsessään.

Onko velvollisuus vapaaehtoinen, jos vaihtoehtona on toimeentulon menetys?

Yhdessä keskustelussa esitettiin, että työnhakuvelvollisuus on vapaaehtoinen: ihminen voi halutessaan etsiä muun elinkeinon, vaikka kerätä panttipulloja. Tähän liittyy kaksi erillistä kysymystä.

Ensinnäkin on totta, ettei työttömyysetuutta ole pakko hakea tai nostaa. Oikeudellisesti kyse on ehdollisesta etuudesta. Toiseksi on aivan aiheellista kysyä, onko valinta käytännössä vapaa ihmiselle, jonka asuminen, ruoka ja laskut riippuvat tuosta etuudesta. Ihmisellä, jolla on säästöjä tai muuta varallisuutta, on erilainen neuvotteluasema kuin ihmisellä, jolla ei ole taloudellista puskuria.

Panttipulloesimerkkiä ei pidä kuitenkaan tulkita väitteeksi, että kommentoija edustaisi viranomaisia tai puolustaisi virallista järjestelmää. Hän kuvasi mahdollista vaihtoehtoista ansaintatapaa. Tästä syntyvä oikea kysymys on, kuinka realistisina pidämme vaihtoehtoja, kun arvioimme toimeentuloon sidotun velvoitteen kohtuullisuutta. Teoreettinen vaihtoehto ei ole aina kohtuullinen vaihtoehto. Toisaalta se, että ehdollisuus on ihmiselle raskasta, ei yksin todista kaikkia ehtoja perusteettomiksi.

Keskustelua voisi käydä aivan hyvin tunnustamalla nämä molemmat tosiasiat. Yhteiskunta voi asettaa julkiselle etuudelle ehtoja. Sen on samalla perusteltua varmistaa, etteivät ehdot muutu kohtuuttomiksi, mielivaltaisiksi tai tosiasiallisesti mahdottomiksi täyttää.

Vastuu työllistymisestä ei ole sama asia kuin vastuu työn hakemisesta

Toinen toistuva väittely koskee vastuuta. Minulle on sanottu, että yksilöllä on viime kädessä vastuu omasta työllistymisestään. Tässä sanalla ”vastuu” tehdään paljon työtä.

Yksilöllä on vastuuta omasta toiminnastaan: hän voi hakea töitä, kehittää osaamistaan, harkita mahdollisia vaihtoehtoja ja ottaa vastaan sopivaa työtä. Työnantaja taas päättää, syntyykö työsopimus. Työpaikan avaamiseen vaikuttavat yrityksen kysyntä, talous, investoinnit, rekrytointitarve ja joskus myös työnantajan valintaharhat. Julkinen valta vaikuttaa suhdanteisiin, koulutukseen, alueellisiin edellytyksiin ja palveluihin. Mikään näistä toimijoista ei yksin päätä lopputulosta.

Siksi on mielekästä puhua vastuusta omista valinnoista ja mahdollisuuksista, mutta epätarkkaa sanoa, että ihminen on aina viime kädessä vastuussa siitä, saako hän työsopimuksen. Jos työnantaja ei palkkaa ketään tai paikkoja on vähemmän kuin hakijoita, työnhakija ei voi yksipuolisesti ratkaista lopputulosta. Tämä ei tee hänestä vailla vastuuta. Se tekee työllistymisestä usean toimijan yhteisen tapahtuman.

Tämä erottelu auttaa myös keskustelua eteenpäin. Velvollisuuden kannattaja voi perustellusti vaatia aktiivisuutta ilman oletusta siitä, että jokainen työtön olisi syyllinen tilanteeseensa. Velvollisuuden kriitikko voi tunnustaa oman aktiivisuuden merkityksen ilman hyväksyntää kaikille seuraamuksille.

Rekrytoinnin toisella puolella on liian paljon pimeitä kohtia

Jos työnhakijan pitää ilmoittaa, mitä hän teki ja milloin, olisi kohtuullista kysyä, mitä tietoa rekrytoiva organisaatio antaa hänelle takaisin. Työpaikkailmoituksista puuttuu edelleen toisinaan palkkatieto, aikataulu, tieto rekrytointiprosessin vaiheista, ratkaisevista valintakriteereistä tai edes vahvistus siitä, että haku on päättynyt.

Työnantajalla on hyviä syitä rajata tietoa. Tehtävän palkka voi riippua hakijan osaamisesta, rekrytointi voi muuttua liiketoimintatilanteen mukana, kaikkien hakijoiden yksilöllinen arviointi voi viedä kohtuuttomasti aikaa ja valintaperusteissa voidaan käsitellä muiden ihmisten henkilötietoja. Satojen hakemusten käsittely ei ole ilmaista, eikä avoimuuden vaatimus saa tarkoittaa loputonta hallinnollista raportointia työnantajallekaan.

Silti hyvin pienillä asioilla olisi merkitystä: realistinen palkkahaarukka tai tieto palkan määräytymisestä, työaikamuoto, todelliset vähimmäisvaatimukset, arvio rekrytoinnin aikataulusta, automaattinen vastaanottokuittaus, tieto haun päättymisestä ja asiallinen viesti jatkoon pääsemättömille. Haastatteluun edenneille voisi pyrkiä antamaan myös hieman yksilöllisempää palautetta.

Tämä ei tarkoita, että kaikista näistä tulisi säätää rikkomuksesta seuraamuksia. Osa kuuluu lainsäädäntöön, osa hyvään rekrytointitapaan ja osa voi toimia alan itsesääntelynä. Voin vaatia kohtuullista vastavuoroisuutta väittämättä jokaista huonoa rekrytointia laittomaksi.

Palkka-avoimuudesta on erotettava laki ja tavoite

EU:n palkka-avoimuusdirektiivi 2023/970 vahvistaa työnhakijoiden oikeutta saada tieto alkupalkasta tai palkkahaarukasta riittävän ajoissa palkkaneuvotteluja varten ja rajoittaa palkkahistorian kysymistä. Mutta direktiivin tavoitteet ja Suomen kulloinkin voimassa oleva kansallinen laki eivät ole sama asia. EU:n neuvosto: Palkka-avoimuus (avautuu uudessa ikkunassa).

Lokakuussa 2026 Suomessa direktiivin täytäntöönpanoa koskeva hallituksen esitys HE 129/2026 oli vielä eduskunnan käsittelyssä. Siksi ei pidä väittää, että Suomen jokaisessa työpaikkailmoituksessa olisi jo yleinen, voimaan tullut velvollisuus esittää palkkahaarukka. Oikeustilaa on syytä seurata, koska lain sisältö ja voimaantulo voivat muuttua. Finlex: HE 129/2026 (avautuu uudessa ikkunassa), Eduskunta: HE 129/2026 (avautuu uudessa ikkunassa).

Omasta mielestäni palkkatiedon avaaminen jo ilmoituksessa olisi monelle hakijalle hyödyllistä. Se säästäisi myös työnantajan aikaa: jos palkka ei vastaa hakijan vähimmäistarvetta, hakemus voidaan jättää tekemättä. Juuri tämä on esimerkki avoimuudesta, joka voi vähentää molempien osapuolten turhaa työtä.

Entä jos työpaikkoja ei ole lähellä? Voiko vain lähteä ulkomaille?

EU:n vapaa liikkuvuus mahdollistaa työn etsimisen toisessa jäsenvaltiossa, ja EURES auttaa eurooppalaisten työmarkkinoiden hyödyntämisessä. Se on todellinen mahdollisuus, eikä sitä kannata vähätellä. Osa aloista ja osa ihmisistä hyötyy kansainvälisestä liikkuvuudesta paljon. EURES – Eurooppalainen työnvälitysverkosto (avautuu uudessa ikkunassa).

Silti mahdollisuus ei ole sama kuin yleispätevä ratkaisu. Muutto edellyttää usein rahaa, asuntoa, kielitaitoa ja valmiutta järjestää perhe-, terveys- ja arjen velvoitteet uudelleen. Työnhakua voi toki tehdä ulkomaille muuttamatta etukäteen, mutta kaikilla aloilla se ei ole yksinkertaista. Yhteiskunta ei myöskään ratkaise kotimaisen työllisyyspolitiikan vaikuttavuutta toteamalla, että työpaikkoja voi etsiä muualta Euroopasta.

Alueelliset erot näkyvät jo Suomessa. Pääkaupunkiseudun hakumahdollisuuksia ei voi suoraan verrata pienen paikkakunnan työnhakijaan. Jos tarjolla on vain muutama sopiva avoin paikka kuukaudessa, kiintiön täyttäminen ei luo uusia vaihtoehtoja. Tässä kohtaa velvoitteen yksilöllisen arvioinnin pitäisi olla enemmän kuin muodollinen mahdollisuus.

Työvoimapula ja työttömyys voivat olla samaan aikaan tosia

Jos jollakin alalla on pulaa työntekijöistä, se ei automaattisesti tarkoita, ettei maassa olisi työttömyysongelmaa. Työttömyyttä voi olla yhdellä alueella ja avoimia paikkoja toisella. Työ voi edellyttää lupia, koulutusta, kielitaitoa tai työkykyä, jota kaikilla hakijoilla ei ole. Tarjottu palkka tai työaika ei aina riitä muuttamisen tai työn vastaanottamisen kustannuksiin. Toisaalta työvoimapulasta puhuminen ei ole automaattisesti työnantajan tekosyy; todellisia kohtaanto-ongelmia on olemassa.

Tämän takia keskustelu ”laiskoista työttömistä” ja ”ahneista työnantajista” jää yhtä heikoksi. Se selittää liian paljon liian vähällä. Työmarkkinoiden kohtaantoa on tarkasteltava osaamisen, kannustimien, palkkojen, työehtojen, sijainnin, rekrytointikäytäntöjen ja palvelujen kokonaisuutena.

Myös väite ”piilotyöpaikoista” tarvitsee rajauksen. Suoria yhteydenottoja, verkostojen kautta syntyneitä työsuhteita ja julkaisemattomia rekrytointeja varmasti tapahtuu, mutta se ei tarkoita loputonta varastoa avoimia työpaikkoja, jotka jokainen hakija voisi löytää tarpeeksi aktiivisena. Piilotyöpaikka ei ole yksittäisen ihmisen velvollisuudella taikaiskusta ilmestyvä resurssi.

Työnantajan valinnatkin vaikuttavat työttömyysjaksoon

Työnhakijan osaaminen ei katoa sinä päivänä, kun hänen edellinen työsuhteensa päättyy. Silti pitkä työttömyysjakso voi herättää rekrytoijassa kysymyksiä. On paikallaan kysyä, missä määrin työnantaja arvioi osaamista ja missä määrin työnhakijan työmarkkinastatus alkaa itsessään vaikuttaa arvioon.

En väitä, että jokainen työnantaja syrjisi työttömiä tai että jokainen hylkäys johtuisi ennakkoluulosta. Työnantajilla on oikeus ja tarve vertailla osaamista, kokemusta ja tehtävään sopivuutta. Rekrytointiprosesseja voidaan kuitenkin parantaa niin, ettei hakijan työttömyyden kestosta tehdä perusteettomasti hänen ammattitaitonsa mittaria.

Sama koskee koulutus- ja aktivointipalveluja. Kun kokenut ammattilainen ohjataan toistuvasti yleisluontoiseen koulutukseen, pitäisi arvioida, nostaako palvelu hänen todellista työllistymistodennäköisyyttään. Jos taitoja puuttuu, täsmäkoulutus voi olla juuri oikea ratkaisu. Jos puutteena on sopivien työpaikkojen määrä, pelkkä kurssien lisääminen ei korjaa sitä.

Osatyökykyisen työnhakijan tilanne on vielä erilainen. Työ voi löytyä sopivilla järjestelyillä, työaikamuutoksilla tai työnantajan tuella. Neljän paikan laskeminen ei itsessään luo esteetöntä työympäristöä. Velvoitteiden pitää kohdata tosiasialliset mahdollisuudet, ja työnantajien kykyä tarjota soveltuvaa työtä pitää samalla edistää.

Veronmaksajan näkökulma ansaitsee paremman vastauksen kuin iskulauseet

Työttömyysetuudet rahoitetaan yhteisistä varoista, ja on perusteltua kysyä, millaista vastinetta yhteiskunta saa. Velvoitteita puoltava vastavuoroisuusajatus ei ole pelkkää ilkeyttä: etuusjärjestelmän hyväksyttävyys voi riippua myös siitä, että työkykyinen etuuden saaja pyrkii mahdollisuuksiensa mukaan työllistymään. Työllistyminen vahvistaa usein sekä julkista taloutta että ihmisen omaa toimeentuloa.

Mutta julkisen talouden tarkastelu ei lopu etuuden maksamiseen. Myös valvonta, palvelukeskustelut, selvityspyynnöt, oikaisut, koulutukset ja hallinnon ylläpito maksavat. Jos kiristyvä vaatimus kasvattaa työpaikkoja hakeneiden määrää mutta ei työllistymistä, kustannuksia voi tulla sekä viranomaisille että rekrytoijille. Jos se taas auttaa ihmisiä työhön merkittävästi nopeammin, syntyy säästöjä ja mahdollisesti verotuloja. Nämä vaihtoehdot on selvitettävä, ei päätettävä etukäteen poliittisen mieltymyksen perusteella.

Tästä syystä myös etuuden menettäminen on huono yksinäinen onnistumismittari. Menikö henkilö työhön, opiskelemaan, sairausetuudelle, toimeentulotuen varaan vai kokonaan palvelujen ulkopuolelle? Eri siirtymät kertovat aivan eri asioista, vaikka työttömyysetuuden menot vähenisivät jokaisessa tapauksessa.

Oikeudenmukainen järjestelmä tarvitsee myös toimivan oikeusturvan

Seuraamus ei ole työnhakijalle pelkkä viesti viranomaisjärjestelmässä. Se voi näkyä vuokrassa, ruokaostoksissa ja laskujen maksamisessa. Tämän vuoksi määräaikojen ymmärrettävyys, saavutettava asiointi, yksilölliset poikkeukset ja mahdollisuus selvittää omaa tilannetta ovat olennaisia.

Toisaalta myöskään viranomaisella ei voi olla rajatonta harkintavaltaa. Selkeät säännöt voivat lisätä ennakoitavuutta ja vähentää mielivaltaisuutta. Ongelma syntyy, jos säännöistä muodostuu niin monimutkainen kokonaisuus, ettei työnhakija itse ymmärrä, mitä häneltä milloinkin edellytetään. Siinä tilanteessa järjestelmä rankaisee helposti enemmän asiointivirheistä kuin haluttomuudesta tehdä töitä.

Työvoimaviranomainen, KEHA-keskus, Kela ja työttömyyskassa eivät myöskään ole sama toimija, vaikka hakija kokee prosessin yhtenä kokonaisuutena. Työvoimapoliittisten edellytysten arviointi, etuuspäätös ja maksaminen jakautuvat eri organisaatioille. Oikeusturvan kannalta vastuunjaon pitäisi olla hakijalle ymmärrettävä. TEM: Työttömyysturva (avautuu uudessa ikkunassa), KEHA-keskus: Työttömyysturva (avautuu uudessa ikkunassa).

Olenko itse valinnut keskusteluun vain omaa näkemystäni tukevat esimerkit?

Tämä on tarpeellinen kysymys. Olen käyttänyt kärjistyksiä ja satiiria herättääkseni huomiota asioihin, joita pidän epäreiluina. Siinä on riskinsä.

Ensimmäinen riski on huono analogia. Kaikkien palkansaajien hakukiintiö ei ole sama asia kuin etuuden ehdollisuus. Vertauksesta voi oppia jotakin vallan epäsymmetriasta, mutta sillä ei voi todistaa etuusehtoa vääräksi.

Toinen riski on väärä vastakkainasettelu: ikään kuin vaihtoehtoina olisivat vain täysin vapaaehtoinen työnhaku tai jokaiselle samanlaisena määrätty kuukausikiintiö. Todellisuudessa on olemassa välimuotoja, joissa aktiivisuutta odotetaan mutta sitä arvioidaan yksilöllisesti.

Kolmas riski on olkiukko. Jos joku kertoo löytäneensä töitä vuokratyön kautta, hän ei automaattisesti väitä kaikkia muita laiskoiksi. Jos joku mainitsee panttipullojen keräämisen vaihtoehtona, hän ei sillä perusteella puhu koko viranomaisjärjestelmän puolesta. Vastapuolen todellinen väite pitää käsitellä sellaisena kuin se on esitetty.

Neljäs riski on se, että talouden huonoa tilannetta käytetään liian vahvana todistuksena yksittäisen politiikkatoimen epäonnistumisesta. Työttömyysasteeseen vaikuttavat monet asiat, eikä nykyisestä työttömyydestä voi suoraan laskea neljän hakemuksen vaatimuksen kausaalista vaikutusta. Järjestelmän kriitikon pitää noudattaa samaa näyttövaatimusta kuin sen puolustajan.

Myös velvoitteiden puolustajalla on vastaavat riskit: omasta työllistymisestä ei voi yleistää kaikkien tilanteeseen; hakemusmäärän täyttymisestä ei voi päätellä hakijan motivaatiota; etuuden menojen pienentymisestä ei voi päätellä työllisyyden parantuneen. Tässä asiassa skeptisyys toimii molempiin suuntiin.

Mitä pitäisi oikeasti muuttaa?

En ehdota järjestelmää, jossa työmarkkinoiden ulkopuolelle jääminen automaattisesti tarkoittaisi, ettei ihmisellä olisi mitään omaa vastuuta. En myöskään ehdota järjestelmää, jossa työvoimaviranomainen ja työnantaja vapautettaisiin vastuusta sillä perusteella, että työnhakija on täyttänyt neljä ruutua sähköisessä palvelussa.

Ensimmäinen parannus olisi mitata tuloksia, ei vain suorituksia. Julkisesti pitäisi seurata, kuinka moni työllistyy kolmen, kuuden ja kahdentoista kuukauden sisällä, millaiseen työaikaan ja palkkaan sekä kuinka pysyvästi. Etuudelta poistumisen syy pitäisi erottaa työllistymisestä. Hallinnolliset kustannukset ja työnantajille syntyvä hakemuskuorma pitäisi laskea mukaan. Tulokset olisi mielekästä jakaa alueittain ja eri työnhakijaryhmien mukaan.

Toiseksi velvoitteita pitäisi kohdentaa paremmin. Ihmiselle, jolla on paljon sopivia avoimia työpaikkoja, useampi laadukas hakemus voi olla järkevä tavoite. Ihmiselle, jolla ei ole sopivia paikkoja, voi olla hyödyllisempää sopia suoraan osaamisen päivittämisestä, työnantajayhteyksistä, työkokeilun soveltuvuuden selvittämisestä tai esteiden poistamisesta. Velvoitteen kohtuullisuus ei ole sama asia kuin velvoitteen puuttuminen.

Kolmanneksi seuraamusten tulisi olla oikeasuhtaisia ja menettelyllisesti selkeitä. Tahallinen kieltäytyminen ja ymmärrettävä asiointivirhe eivät ole identtisiä tilanteita. Järjestelmän pitäisi pyrkiä korjaamaan virheet ennen kuin niistä syntyy suhteettomia seurauksia silloin, kun lainsäädäntö sen mahdollistaa. Muistutukset, saavutettavat palvelut ja ymmärrettävät ohjeet ovat hallinnon laatua, eivät löysäilyä.

Neljänneksi rekrytoinnin avoimuutta pitäisi lisätä käytännöllisellä tavalla. Palkkahaarukka, realistinen aikataulu ja tieto hakuprosessin päättymisestä eivät ole kohtuuttomia toiveita. Rekrytoinnin läpinäkyvyyttä voi edistää sääntelyllä, suosituksilla ja työnantajien omilla käytännöillä ilman, että jokaiselle hakijalle luvataan mahdottoman yksityiskohtainen arvio.

Viidenneksi palvelujen laatua pitää arvioida samalla ankaruudella kuin asiakkaiden aktiivisuutta. Jos kurssille ohjataan henkilö, joka jo hallitsee sisällön, pitäisi kysyä, mitä lisäarvoa koulutus tarjoaa. Jos osatyökykyiselle vaaditaan hakemuksia mutta soveltuvia työtehtäviä ei tueta, vastuu on jaettu epätasaisesti.

Kuudenneksi kannustimista voidaan keskustella avoimemmin. Olen itse kiinnostunut myös perustulosta tai sitä lähestyvistä turvamalleista, jotka voisivat vähentää toimeentulon jatkuvaa epävarmuutta ja tehdä työn vastaanottamisesta ennakoitavampaa. Tällainen malli ei kuitenkaan itsessään ratkaisisi työpaikkojen puutetta, osaamisen kohtaantoa tai sen rahoitusta. Se vaatii yhtä huolellista arviointia kuin nykyinen aktivointijärjestelmä.

Mistä tiedämme, että uudistus toimii?

Jos velvoitetta muutetaan, tavoitteet pitäisi määritellä ennen tulosten mittaamista. Päätetäänkö onnistumisesta hakemusten määrän, työttömyyden keston, vakituisen työn, palkkojen, köyhyyden vähenemisen vai julkisen talouden nettovaikutuksen perusteella? Vasta kun tavoite on selvä, voidaan tehdä uskottava arvio.

Hyvä arviointi tarvitsee vertailukelpoisen vastatodellisuuden: mitä samoille ihmisille olisi todennäköisesti tapahtunut ilman uudistusta? Jos suhdanne kääntyy paremmaksi, työllisyys voi parantua ilman velvoitteen ansioita. Jos talous heikkenee, hyödyllinenkin velvoite voi näyttää tehottomalta pelkän työttömyysasteen perusteella. Siksi tarvitaan huolellista tutkimusasetelmaa, ei pelkkiä ennen–jälkeen-kuvioita.

OECD:n kansainvälinen vertailu osoittaa, että aktivointivaatimuksia ja seuraamuksia on monenlaisia. Se ei tarkoita, että tiukimman vaatimuksen maa olisi automaattisesti tehokkain. Hyvä aktivointi yhdistää kohtuulliset ehdot, aidon palvelun, osaamisen kehittämisen ja todelliset työmahdollisuudet. OECD: Comparative assessment of activation requirements (avautuu uudessa ikkunassa), OECD: Good Jobs for All in a Changing World of Work (avautuu uudessa ikkunassa).

Kuka kantaa vastuun, jos neljä hakemusta ei johda mihinkään?

Työnhakijalle voidaan asettaa velvollisuus hakea työtä. Se on lakiasia. Mutta se, onko velvollisuus tehokas, oikeudenmukainen tai kohtuullinen, on erillinen yhteiskunnallinen kysymys. Sitä ei voi ratkaista toteamalla, että ”eihän neljä hakemusta ole paljon”. Joillekin se on vähän. Joillekin se on tarpeellinen kannustin. Joillekin se on pelkkä rutiini tilanteessa, jossa sopivaa työtä ei ole tarjolla.

Työttömyys ei ole yhden ihmisen ominaisuus vaan suhde hänen mahdollisuuksiensa ja työmarkkinoiden kysynnän välillä. Yksilön on perusteltua yrittää vaikuttaa omaan tilanteeseensa. Työnantajien on perusteltua tehdä valintoja, mutta niiden rekrytointitapoja saa arvostella. Julkinen valta voi asettaa velvoitteita, mutta sen pitää myös arvioida niiden seurauksia.

En pidä työttömiä automaattisesti passiivisina, eikä minun tarvitse väittää työnhakuvelvoitteita täysin tehottomiksi voidakseni arvostella niiden kaavamaisuutta. Näiden ajatusten välillä ei ole ristiriitaa.

Jos työnhakijan pitää pystyä osoittamaan joka kuukausi, mitä hän teki työllistyäkseen, olisi kohtuullista edellyttää myös päätöksentekijöiltä näyttöä siitä, mitä heidän asettamansa velvoitteet todella saavat aikaan. Ei vain sitä, montako hakemusta lähti, vaan montako kestävää, toimeentulon turvaavaa työsuhdetta syntyi — ja millä hinnalla.

Lähteet ja lisälukemista

Tämä kirjoitus yhdistää omaa mielipidekirjoittamista, keskusteluissa esitettyjä väitteitä ja julkaistuihin lähteisiin perustuvia tietoja. Lainsäädännön tilannekuva koskee 18.10.2026 voimassa ollutta tai silloin valmisteltavana ollutta sääntelyä. Kansainväliset tulokset ovat vertailuaineistoa, eivät suoria vaikutusarvioita Suomen velvoitteista.

1. Työmarkkinatori: Näin työnhaku muuttuu vuonna 2026 (avautuu uudessa ikkunassa) – vuoden 2026 työnhakuvelvoitteet ja seuraamukset.
2. Työmarkkinatori: Työllisyyspalveluja koskevat lakiuudistukset vuonna 2026 (avautuu uudessa ikkunassa) – uudistusten aikataulu.
3. Työmarkkinatori: Karenssi (avautuu uudessa ikkunassa) – työttömyysturvan eri seuraamukset.
4. Kela: Yleistuki työttömyyden aikana (avautuu uudessa ikkunassa) – etuuden ehdot ja palkkatulojen sovittelu.
5. Kela: Muutoksia Kelan etuuksiin vuonna 2024 (avautuu uudessa ikkunassa) – aikaisemmat etuusmuutokset.
6. TEM: Työttömyysturva (avautuu uudessa ikkunassa) ja KEHA-keskus: Työttömyysturva (avautuu uudessa ikkunassa) – viranomaisten työnjako.
7. VTV: Pohjoismainen malli johti kaavamaiseen ja tehottomaan työvoimapalveluun (2023) (avautuu uudessa ikkunassa) – suomalainen toimeenpanotarkastus.
8. TEM: Työttömyysjaksojen lyhentäminen ja TE-palvelut (avautuu uudessa ikkunassa) – palvelumallin tavoitteet ja arviointitausta.
9. Lalive, van Ours ja Zweimüller: The Effect of Benefit Sanctions on the Duration of Unemployment (avautuu uudessa ikkunassa) – Sveitsin sanktioita käsittelevä tutkimus.
10. Socio-Economic Review (2024): Persistent or temporary? Effects of social assistance benefit sanctions on employment quality (avautuu uudessa ikkunassa) – seuraamusten ja työn laadun suhde.
11. OECD: Comparative assessment of activation requirements for unemployment and minimum income benefit recipients (2025) (avautuu uudessa ikkunassa) – kansainväliset aktivointivaatimukset.
12. OECD: Good Jobs for All in a Changing World of Work (avautuu uudessa ikkunassa) – työllistettävyyden ja aktivointipolitiikan kokonaisuus.
13. EU:n neuvosto: Palkka-avoimuus (avautuu uudessa ikkunassa) – EU:n palkkatietoja koskevat tavoitteet ja vaatimukset.
14. Finlex: HE 129/2026 (avautuu uudessa ikkunassa) ja Eduskunnan käsittelytiedot (avautuu uudessa ikkunassa) – Suomen toimeenpanon vaihe 18.10.2026.
15. EURES (avautuu uudessa ikkunassa) – työnhaku muissa Euroopan maissa.
16. Markus Media: Työttömyyttä ei ratkaista laskemalla hakemuksia – aiempi kirjoitukseni.
17. Markus Media: Kun olen jo töissä, mutta minun pitää silti todistaa hakevani töitä – osa-aikatyön näkökulma.
18. Markus Media: Kun hyväksymättä jättäminen kirjattiin kieltäytymiseksi – hallinnollisen menettelyn kokemuksia.

Tarkistus- ja rajausmerkintä: Artikkeli ei ole lainopillinen neuvonta eikä väitä, että kaikki työnhakijat, työnantajat tai viranomaiset toimisivat samalla tavalla. Omien keskustelujeni retoriikasta on säilytetty keskeiset kysymykset mutta korjattu liian vahvoja yleistyksiä. Suomen yksittäisten sääntöjen soveltaminen riippuu kulloisestakin tilanteesta ja päätöksistä.