Haku
Työttömyyttä ei ratkaista laskemalla hakemuksia
Markus Silvo8 min lukuaika

Työttömyyttä ei ratkaista laskemalla hakemuksia

Olen kulkenut suomalaisen työllisyys- ja kuntoutuspalvelujen ketjun läpi jo yli kymmenen vuoden ajan. Järjestelmä mittaa ahkeruutta lomakkeilla, vaikka todellinen edistyminen tapahtuu aivan muualla.

Olen kulkenut suomalaisen työllisyys- ja kuntoutuspalvelujen ketjun läpi jo yli kymmenen vuoden ajan. Sinä aikana olen oppinut yhden asian, jota juhlapuheissa ei uskalleta sanoa ääneen: järjestelmä mittaa ahkeruuttani lomakkeilla, vaikka elämäni todellinen edistyminen tapahtuu aivan muualla.

Mistä lähdin (lyhyesti)

Alkuperäinen julkaisu; https://blogi.markusmedia.fi/j/ala-leikkaa-turvaverkkoani

Liityin Salon Klubitalon jäseneksi vuonna 2016, 21-vuotiaana. Kamppailin tuolloin syvän ahdistuksen ja masennuksen kanssa, enkä usein selvinnyt arjesta yksin. Ensimmäinen tutkintoni, datanomi, oli valmistunut jo 2014, mutta työnhaku ei edennyt tuolloin minnekään, ja viranomaisten kieli tuntui eri planeetalta kuin oma arkeni.

Olen autismikirjolla. Se tarkoittaa aistiyliherkkyyttä melulle ja valolle, tarvetta rutiineille, sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja sitä, että paineen alla puhe voi katketa kokonaan — vaikka tietäisin täsmälleen, mitä haluan sanoa. Työhaastattelussa se on kohtalokasta: osaaminen on olemassa, mutta se ei näy, koska sanat jäävät kurkkuun kuin iso legopalikka. Diagnoosipolkuni ei ollut todellakaan suora. Vuosien ajan minut luokiteltiin toistuvasti eri tavoin, vaikka oireet pysyivät täysin samoina. Vasta myöhemmin autismikirjon diagnoosi selitti kokemukseni paremmin kuin mikään aiempi selitys.

Klubitalolla minua ei jätetty yksin. Sain konkreettista apua Kela-hakemuksiin, työttömyysturvan lomakkeisiin ja muihin papereihin — apua siihen, mitä rivien välissä oikeasti kysytään. Sain arkeeni päivärytmin ja yhteisön, jossa sai olla oma itsensä ilman pelkoa oudoista katseista tai kommenteista. Oma hiljaisuuteni ei tarkoittanut, että olisin hitaampi tai vähemmän kelpo; se tarkoitti, että sain hengähtää ja palata keskusteluun omassa tahdissani.

Verkosto ulottui talon seinien ulkopuolelle. Nuorten kuntoutusvalmennuksen kautta sain rinnalle kulkijan, joka auttoi minua saattamaan kesken jääneen ICT-asentajan tutkinnon loppuun vuonna 2019. Klubitalon työkykykoordinaattori ohjasi minut Kelan korvaaman psykoterapian pariin — yksi elämäni merkittävimmistä käänteistä. Terapian, kuntoutuksen ja ajan myötä voin niin paljon paremmin, että lääkitys on voitu lopettaa kokonaan syksystä 2025 alkaen.

Sama yhteisö, jossa aloitin jäsenenä, oli myös ensimmäinen oikea työpaikkani: ensin kaupungin palkkatukityössä noin kahdeksan kuukautta, sitten STEA-rahoitteisessa Paikka auki -ohjelman työpaikassa noin vuoden, vuoteen 2023 asti. Toimin IT-tukihenkilönä, ohjasin laitteiden käyttöä ja autoin muita. Ensimmäistä kertaa tunsin olevani paikalla siksi, että minua tarvittiin.

Tänään olen töissä avoimilla työmarkkinoilla, määräaikaisessa palkkatuetussa työsuhteessa.

Teen verkkosivuja ja toimistotöitä. Se on askel työelämään, ei vielä määränpää. Meluisat tilat ovat edelleen iso haaste, ja työnhaun velvoite jatkuu koko ajan taustalla.

Kun tein kaiken oikein, mutta väärällä mittarilla

Tässä on koko jutun ydin. Olen tehnyt kaiken sen, mitä työnhakijalta odotetaan: opiskellut, käynyt työkokeiluissa, kuntoutunut, rakentanut verkostoja, tehnyt töitä. Silti järjestelmä on arvioinut aktiivisuuttani ennen kaikkea yhdellä mittarilla — lähetettyjen hakemusten määrällä. Minua on ohjeistettu pitämään työnhaku voimassa jopa silloin, kun kävin B-lausunnon perusteella Kelan tukemassa psykoterapiassa.

Muistan, kun virkailija totesi: ”Laitetaan nyt tällä kertaa vain yksi haku, kun järjestelmä sen vaatii” ja ”Teen tässä nyt vain työtäni.”

Mielenterveyshoito ja työnhaun suorittaminen risteävät, ja kuorma kasvaa.

Tässä kohtaa on syytä oikaista yleinen sekaannus, koska kyse on kahdesta eri järjestelmästä. Aktiivimalli oli voimassa vuosina 2018–2019: se leikkasi työttömyysetuutta 4,65 prosentilla, jos henkilö ei osoittanut riittävää aktiivisuutta 65 maksupäivän jaksossa. Malli purettiin vuoden 2020 alusta. Sen tilalle tuli toukokuussa 2022 pohjoismainen työvoimapalvelumalli, jossa työnhakijan on pääsääntöisesti haettava neljää työpaikkaa kuukaudessa säilyttääkseen omat etuutensa.

Nämä ovat eri hallitusten eri työkaluja — mutta molempia yhdistää sama perusajatus: aktiivisuus todistetaan vain suoritteilla, eikä tuloksilla.

Ja tässä on vika. Kun Valtion taloudellinen tutkimuskeskus VATT arvioi aktiivimallia yhdessä Turun yliopiston ja Kelan kanssa, se ei kyennyt osoittamaan mallille selvää työllisyysvaikutusta; vaikutuksia oli mahdotonta erottaa hyvästä suhdannetilanteesta. Sen sijaan malli leikkasi etuutta reilulta kolmannekselta kaikista työttömistä — kovimmin ikääntyneiltä. Peruspäivärahan saajista vain runsas neljännes ylsi aktiivisuusehtoon ensimmäisellä jaksolla.

Malli siis ajoi ihmisiä vain lyhyille kursseille varmistamaan etuuden säilymisen, ei kohti oikeaa työpaikkaa.

Nykymalli ei ole korjannut ongelmaa. Valtiontalouden tarkastusvirasto totesi vuonna 2023, että pohjoismainen malli johti ”kaavamaiseen ja tehottomaan työvoimapalveluun” — ja että ensimmäisenä vuonna työnhakijat hakivat työpaikkoja vain noin kymmenesosan ennakoidusta määrästä. Se ei ole ihme. Avoimia työpaikkoja oli Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2025 keskimäärin vain noin 34 100 — määrä on puolittunut vuodesta 2022.

Samaan aikaan työttömiä oli toukokuussa 2026 noin 376 000 ja työttömyysaste 10,8 prosenttia, korkeimmillaan sitten 1990-luvun lopun. Kun avoimia paikkoja on murto-osa hakijoista, jokaisen pakotetun hakemuksen vaatiminen ei luo yhtään uutta työpaikkaa. Se vain siirtää työttömän ahdistusta ja tuhlaa myös rekrytoijien aikaa: yritykset etsivät motivoituneita osaajia, eivät laskurin täyttämiseksi lähetettyjä massahakemuksia.

Se, mikä oikeasti auttoi, tuli kolmannelta sektorilta

Todellinen apu ei tullut lomakkeista vaan ihmisistä — ja hyvin usein kolmannen sektorin ihmisistä. Se ei ole vain minun kokemukseni, vaan se näkyy myös luvuissa. Klubitalotoiminnan kustannustehokkuutta on selvitetty: erään laskelman mukaan Klubitaloon sijoitettu yksi euro tuottaa uusien jäsenten kohdalla noin 4,57 euron säästön psykiatrisen sairaanhoidon kustannuksista, ja sosiaalisen tuoton arviot ovat vähintään kolminkertaisia.

Kahden psykiatrisen vuodeosastopaikan vuosikustannus vastaa yhden kokonaisen Klubitalon vuosibudjettia. Kansainvälisestikin arviot kulkevat samaan suuntaan: klubitalotoimintaan sijoitettu euro tuottaa moninkertaisesti säästöjä muualla yhteiskunnassa.

Palkkatuki, STEA-hankkeet, työhönvalmennus, kuntouttava työtoiminta, työkokeilut ja psykoterapia eivät olleet erillisiä palasia. Ne olivat sama ketju: kolmas sektori ohjasi minut oikeaan palveluun, ja palvelu vei eteenpäin. Ilman tätä ketjua kiertäisin todennäköisesti vielä yhä samaa ympyrää — kesken jäänyt tutkinto, loputtomia työkokeiluja, jotka eivät johda mihinkään, ja uupumus siitä, ettei kukaan näe kokonaiskuvaa.

Juuri siksi seuraan nykyistä kehitystä huolestuneena. STEA-avustusten taso on laskemassa jyrkästi: noin 274 miljoonasta eurosta vuonna 2026 noin 190 miljoonaan euroon vuonna 2027. Se on lähes kolmanneksen leikkaus, ja koko hallituskaudella yli kolmannes vuoden 2024 tasosta. Samalla myöntökriteerejä on kiristetty.

Paikka auki -ohjelma — sama, joka antoi minulle ensimmäisen oikean työpaikkani — on päättynyt vuonna 2025, eikä uusia paikkoja enää avaudu. Juuri sellaisia polkuja, joita minä tarvitsin, on siis yhä vähemmän tarjolla niille, jotka tarvitsevat niitä eniten.

On lyhytnäköistä purkaa rahoitusta juuri siltä sektorilta, joka tekee raskaimman jalkatyön syrjäytymisen ehkäisyssä. Kun nuori saa valmiiksi tutkinnon, työkokeilun tai ensimmäisen työpaikkansa, se ei tapahdu itsestään. Se tapahtuu usein siksi, että joku on kävellyt rinnalla vuosia. Sitä ei näy leikkauslistan Excel-taulukossa — mutta se maksaa itsensä takaisin moninkertaisesti pahoinvointina, passivoitumisena ja viimesijaisten palvelujen ruuhkina, kun tuki katoaa.

Suoritteista tuloksiin

En kaipaa järjestelmää, jossa työnhakijalla ei olisi velvollisuuksia. Päinvastoin: haluan, että jokainen osallistuu yhteiskuntaan omien kykyjensä mukaan. Kysymys on siitä, mitä aktiivisuudella mitataan. Ehdotan itse muutamaa muutosta:

  • Mitataan tuloksia, ei suoritteita. Aktiivisuuden mittariksi työhakemusten lukumäärän sijaan työllistyminen, aloitettu tai edennyt koulutus, työkokeilu tai kuntoutus — ja asiakkaan kokemus saamastaan tuesta.
  • Yksilöllinen harkinta oikeasti käyttöön. Jos henkilö on jo työssä, opiskelee tai on kuntoutuksessa, se lasketaan aktiivisuudeksi, ja työnhaun velvoitetta kevennetään tai se poistetaan sen ajaksi. Vahvistus työnantajalta tai oppilaitokselta riittää.
  • Tuki velvoitteen rinnalle. Jokaisen kohtaamisen viranomaisen kanssa pitäisi tuottaa jotain konkreettista: neuvo, kontakti, koulutuspaikka. Kysymys ”teitkö tämän?” pitää vaihtaa kysymykseen ”miten voimme auttaa sinua työllistymään?”.
  • Kolmas sektori kumppaniksi, ei leikkauskohteeksi. Klubitalot ja muut matalan kynnyksen palvelut ovat investointi, ei kuluerä. Niiden rahoitus ja vaikutus kannattaa turvata ja tehdä näkyväksi, ei kuihduttaa.

Työllisyyspolitiikan tarkoitus on auttaa ihmistä työelämään, ei kuormittaa lisää. Niin kauan kuin järjestelmä mittaa vain lomakkeita, monen ainoaksi huoleksi jää toimeentulon jatkuminen — ei se työ, jonka hän oikeasti osaisi tehdä. Uskon, että Suomi työllistää paremmin, kun katse nostetaan pois lomakkeen rastituspalkista ja kysytään oikea kysymys: auttoiko tämä ihmistä todella eteenpäin?

Jokaisella tämän ja huomisen päivän nuorella tulee olla sama mahdollisuus löytää oma paikkansa, tulla nähdyksi ja saada tarvitsemansa tuki ennen kuin on liian myöhäistä. Ei onnenkantamoisena, vaan siksi, että ilman tätä verkkoa moni jää tielle ilman määränpäätä.

Kun työpaikka on jo paperilla, haku jatkuu silti

Sama määrällinen hakuvaatimus ei koske vain pitkittynyttä työttömyyttä. Ylen jutussa 17. heinäkuuta 2026 tamperelainen Jalmari Jokinen kertoo tilanteesta, jossa uusi työ oli jo tiedossa, mutta työllistymissuunnitelma velvoitti silti hakemaan työpaikkoja työn alkamiseen asti. Laki ei anna viranomaiselle harkintavaltaa jättää hakua väliin, vaikka työsopimus olisi allekirjoitettu.

Jokinen ilmoitti hakeneensa paikkoja, joita hän ei oikeasti hakenut. Hän ei halunnut lähettää työnantajalle hakemusta, jota ei voisi ottaa vastaan. Ylen mukaan hakemuksia ei valvota aktiivisesti, mutta hakijalla pitää olla dokumentit, jos niitä kysytään. Samassa jutussa varhaiskasvatuksen määräaikaiset kohtaavat saman kehän joka kesä: paikka on jo sovittu elokuulle, mutta kesällä pitää silti hakea töitä, joita ei voi ottaa vastaan.

Tämä on juuri se mittarivirhe, josta tässä kirjoituksessa puhun. Järjestelmä mittaa lomakkeelle merkittyjä hakuja, ei sitä, onko työ jo tulossa. Kuorma ei jää vain työnhakijalle. Se valuu työnantajille, jotka saavat hakemuksia ihmisiltä, joilla ei ole aikomusta ottaa paikkaa, ja viranomaisille, jotka pyörittävät prosessia ilman harkintaa. Kuntaliiton ja Tampereen työllisyyspalveluiden edustajat toivovat Ylen jutussa lakimuutosta ja yksilöllisempää harkintaa. Se olisi askel suoritteista kohti tilannetta, jossa prosessia ei palvella asiakkaan kustannuksella.

Jos sinulla on oma kokemus kolmannesta sektorista, työllistymisestä tai tuesta, joka on auttanut, kerro siitä kommenteissa. Jos teksti resonoi, jaa se eteenpäin — keskustelu pitää tärkeää asiaa esillä.

Lue myös “Kun olen jo töissä, mutta minun pitää silti todistaa hakevani töitä” 23.07.2026; https://blogi.markusmedia.fi/j/aktivointisuunnitelma-kannanotto

Lähteet

Kyyrä, T., Naumanen, P., Pesola, H., Uusitalo, R. & Ylikännö, M. (2019). Aktiivimallin vaikutukset työttömiin ja TE-toimistojen toimintaan. VATT Tutkimuksia 189. Helsinki. https://www.doria.fi/handle/10024/172797

Reaktiot

Kommentit

0

Kommentit Disquksesta. Ladataan vasta kun avaat ne.