Älä leikkaa turvaverkkoani

Tämä on lyhennetty versio omasta tarinastani, ”pähkinänkuoressa”. Kaikki kohdat eivät liity kolmanteen sektoriin tässä tekstissä, enkä kaikkea halua jakaa julkisesti juuri nyt. Julkaistu aikaisemmin 17. kesäkuuta facebookissa

Vuonna 2016, ollessani 21-vuotias, otin askeleen, joka muutti elämäni suunnan: liityin Salon Klubitalon jäseneksi. Kamppailin tuolloin ahdistuksen ja masennuksen kanssa, enkä selvinnyt arjesta yksin. Nyt olen 31, eli kymmenen vuotta myöhemmin. Ilman tätä päätöstä ja sote-järjestöjen tarjoamaa turvaverkkoa en todennäköisesti olisi se ihminen, joka olen tänään.

Salon Klubitalo on mielenterveyskuntoutujien ja henkilökunnan muodostama yhdenvertainen yhteisö. Toiminta on lähetteetöntä ja matalan kynnyksen toimintaa: sinne voi tulla tutustumaan ilman diagnoosia tai virallista lähetettä. Klubitalo perustuu kansainväliseen klubitalomalliin, täydentää psykososiaalisia palveluja ja painottaa työ- ja opintovalmiuksia. Jäsenissä nähdään vahvuuksia, ei pelkkiä ongelmia.

Yhteiskunnallisessa keskustelussa unohtuu usein, mitä kolmas sektori todellisuudessa tarkoittaa apua tarvitsevalle. Se ei ole vain hankkeita ja lyhenteitä paperilla, vaan monelle pelastusrenkaana.

Nuorena aikuisena arki ja yhteiskunnan byrokratia tuntuivat usein ylipääsemättömän raskailta. Ensimmäinen tutkintoni oli valmis, mutta työnhaku ei edennyt ja viranomaisten kieli tuntui eri planeetalta kuin oma arki. Klubitalolla minua ei jätetty yksin. Sain aivan konkreettista apua virallisten asioiden, kuten Kela-hakemusten, työttömyysturvaan liittyvien lomakkeiden ja muiden paperien hoitamisessa. Virastot tarjoavat kriteereitä ja vaatimuksia, mutta kolmas sektori tarjoaa ihmisen, joka auttaa täyttämään ne ja selittää, mitä rivien välistä oikeasti kysytään.

Turvaverkko ulottui Klubitalon seinien ulkopuolelle. Vuosia myöhemmin nuorten kuntoutusvalmennuksen kautta sain rinnalle kulkijan, joka auttoi saattamaan kesken jääneen ICT-tutkinnon loppuun. Verkostoa rakennettiin yhdessä oppilaitoksen, työvoimapalveluiden ja muiden tukipalveluiden kanssa niin, ettei minun tarvinnut yksin selvitä siitä, kuka vastaa mistäkin ja minne seuraavaksi kannattaa ottaa yhteyttä. Ilman tätä ketjua olisin todennäköisesti edelleen kiertämässä samaa ympyrää: kesken jäänyt tutkinto, lukemattomia työkokeiluja, jotka eivät johda minnekään, ja uupumus siitä, ettei kukaan näytä ymmärtävän kokonaiskuvaa.

Vielä elintärkeämpää on ollut kuitenkin apu omaan elämänhallintaan. Klubitalo antoi arjelleni säännöllisen päivärytmin ja toi mukanaan yhteisöllisyyden. Päivät saivat muodon: yhteisiä aterioita, yhteisiä tehtäviä, tilaa olla paikalla ilman, että tarvitsi esittää jotain muuta kuin itse olin. Se tarjosi mielekästä tekemistä ja tunteen siitä, että olen merkityksellinen osa jotakin. En ollut vieras enkä taakka, vaan yhteisön jäsen.

Olen autismikirjolla, mikä asettaa omat näkymättömät haasteensa sille, miten hahmotan maailmaa ja miten toimin siinä. Ahdistus ja masennus ovat olleet mukana koko matkan. Diagnoosipolku ei ollut suora: vuosien ajan minut luokiteltiin väärin, vaikka oireet pysyivät täysin samoina. Minulla on aistiyliherkkyyttä melulle ja valolle, tarvetta rutiineille, sosiaalisten tilanteiden pelkoa, vaikeutta pitää katsekontaktia ja vähäistä puhetta sosiaalisissa tilanteissa. Vasta myöhemmin autismikirjo selitti aikaisempia kokemuksiani paremmin kuin aiemmat selitykset.

Muualla yhteiskunnassa joutuu usein sopeutumaan ja selittelemään, miksi toimii eri tavalla kuin moni muu. Työhaastatteluissa ja työelämässä tämä korostuu: vaikka tietää, mitä osaa ja haluaa sanoa, esimerkiksi paineen alla puhe voi katketa kokonaan. Sanat jäävät jumiin. Silloin osaaminen ei näy, vaikka se olisi täysin olemassa.

Klubitalolla sain olla alusta asti oma itseni ilman pelkoa oudoista katseista. Klubilla ei tarvinnut miettiä jokaista sanaa etukäteen tai varoa, miten minut tulkitaan. Hiljaisuus ei tarkoittanut, että olisin hitaampi tai vähemmän kelpo. Se tarkoitti, että sain hengähtää ja palata takaisin keskusteluun omassa tahdissa. Tämä hyväksynnän ja ymmärryksen ilmapiiri on ollut tärkeä perusta kaikelle muulle kehitykselle.

Tämän ympäristön tuella olen saanut paitsi kannustusta, myös hyvin konkreettista ohjausta työnhakuun ja omien taitojeni kartoittamiseen. Klubitalolla pääsin ajan myötä itse antamaan takaisin: ohjasin laitteiden käyttöä, autoin jäseniä ja henkilökuntaa arjen IT-kysymyksissä ja osallistuin yhteisön päivittäisiin tehtäviin. Ensimmäistä kertaa tunsin olevani paikalla siksi, että minua tarvittiin.

Sama yhteisö, jossa aloitin jäsenenä, oli myös ensimmäinen oikea työpaikkani. Ensin kaupungin palkkatukityössä, sitten STEA-rahoitteisessa Paikka auki -ohjelman työpaikassa Klubitalolla. Ohjelma on tarkoitettu alle kolmekymppisille, vaikeasti työllistyville nuorille sote-järjestöihin, ja minulle se ei ollut abstraktia politiikkaa vaan reitti, jolla pääsin näyttämään osaamistani samassa paikassa, jossa olin aiemmin vain jäsen. Ohjelma on päättynyt vuonna 2025, eikä uusia Paikka auki -työpaikkoja varmaan enää ikinä avaudu.

Verkosto auttoi myös seuraavissa askeleissa. Työhönvalmennus, kuntouttava työtoiminta ja työkokeilut IT-alalla antoivat tilaa harjoitella ammattitaitoja ilman, että jokainen epäonnistuminen tuntui lopulliselta tuomiolta. Työhönvalmentaja oli mukana ainakin yhdessä työhaastattelussa, mikä auttoi tilanteessa, jossa yksin olisin todennäköisesti jäänyt jumiin.

Klubitalon työkykykoordinaattori ohjasi minut Kelan korvaaman psykoterapian pariin, joka on ollut yksi merkittävimmistä yksittäisistä käänteistä. Palkkatuki, STEA-hankkeet, valmennukset ja psykoterapia eivät olleet erillisiä paloja vaan sama ketju: kolmas sektori auttoi minut oikeaan palveluun, ja palvelu auttoi eteenpäin.

Polku ei ole ollut suora eikä nopea. On ollut vuosia, jolloin tuntui, ettei mikään liiku. IT-alan työkokeilussa tein helpdesk-työtä puhelimella. Viihdyin työssä, palaute oli erittäin hyvää, mutta työkokeilua ei jatkettu eikä työsopimusta syntynyt. Se on yksi esimerkki siitä, että osaaminen ja työllistyminen eivät aina kohtaa samassa hetkessä. On ollut hetkiä, jolloin pelkäsin, etten tule koskaan ymmärretyksi tai että minut nähdään ongelmana eikä ihmisenä, joka tarvitsee oikeaa tukea oikeaan aikaan. Kaikki nämä vaiheet on kuitenkin sidottu toisiinsa juuri kolmannen sektorin verkostolla, ei yhdellä ihmeellä vaan pitkäjänteisellä työllä.

Tänään olen työssä avoimilla työmarkkinoilla. Tehtäväni liittyvät verkkosivuihin ja toimistotyöhön, eivät suoraan IT-alan tehtäviin, vaikka koulutukseni ja osaamiseni tulevat sieltä. Työsuhde on määräaikainen, ja työnantaja saa siihen palkkatukea. Minulle se on askel työelämään, ei vielä lopullinen määränpää. Työyhteisöllä on suuri merkitys, ja meluisat tilat ovat edelleen haaste.

Juuri tämän omakohtaisen kokemuksen valossa on ollut erittäin sydäntäsärkevää ja suorastaan raivostuttavaa seurata viimeaikaista julkista keskustelua ja nykyisen hallituksen poliittisia linjauksia.

Päättäjät puhuvat juhlapuheissa työllisyyden parantamisesta ja syrjäytymisen ehkäisystä, mutta poliittiset teot kertovat aivan toista kieltä. Näemme kovaa ideologiaa, jossa säännöt kiristyvät ja inhimillisyys unohtuu. Asenneilmastoa on tietoisesti kovennettu sellaiseksi, että heikommassa asemassa olevien, vähemmistöjen ja tukea tarvitsevien äänet halutaan hiljentää. Se tehdään paitsi kielellisellä typistämisellä, myös kylmillä, rangaistusluontoisilla leikkauksilla muun muassa STEA-avustuksiin ja järjestöaloille.

STEA on ilmoittanut, että vuoden 2027 avustusmäärärahat putoavat noin kolmanneksella ja myöntämisen kriteerit tiukentuvat entisestään. Kohtaavaa toimintaa painotetaan, mutta samalla rajataan pois laajoja joukkoja järjestötyötä. Leikkaukset eivät ole vain lukuja budjetissa. Ne tarkoittavat, että tällaisia polkuja on yhä vähemmän tarjolla niille, jotka tarvitsevat niitä eniten.

On valtava looginen ja inhimillinen sokea piste purkaa rahoitusta juuri siltä kolmannelta sektorilta, joka tekee sen raskaimman jalkatyön syrjäytymisen ehkäisyssä. Järjestöjen ja sote-yhteisöjen rahoituksen leikkaaminen on lyhytnäköistä säästämistä, joka maksaa itsensä moninkertaisesti takaisin pahoinvointina, passivoitumisena ja viimesijaisten palveluiden ruuhkautumisena. Kun nuori saa valmiiksi tutkinnon, työkokeilun tai ensimmäisen työpaikan, se ei tapahdu itsestään. Se tapahtuu usein siksi, että joku kolmannen sektorin toimija on kävellyt rinnalla vuosia.

Klubitalon kaltaisten yhteisöjen arvoa ei voi mitata vain leikkauslistojen Excel-taulukoissa. Ne eivät korvaa terveydenhuoltoa eivätkä viranomaisia, mutta ne täyttävät sen aukon, johon muu järjestelmä putoaa: arjen tuki, luottamus, toistuva läsnäolo ja usko siihen, että ihminen voi vielä kasvaa. Toivon, että asenneilmasto kääntyy ja poliittiset päättäjät heräävät todellisuuteen. Jokaisella tämän ja huomisen päivän nuorella ja kaikilla muillakin tulee ja pitää olla sama mahdollisuus löytää oma paikkansa yhteiskunnasta, tulla nähdyksi ja saada tarvitsemansa tuki ennen kuin on liian myöhäistä.

Ei onnenkantamoiseksi, vaan siksi, että ilman tätä verkkoa moni jää tielle ilman määränpäätä.

Mutta kiitos, että luit tähän asti. Jos sinulla on oma kokemus kolmannesta sektorista, työllistymisestä tai muusta tuesta, joka on auttanut, kirjoita siitä kommentteihin. Jos teksti resonoi, voit myös vapaasti jakaa sitä eteenpäin. Keskustelu ja jakaminen auttavat pitämään tärkeää asiaa esillä.

– Markus Silvo